laahasin hylkyvarastosta wanhan kaapin kotiin. kokopuinen, ehkä kuuskytlukuinen. jostain hankkeesta jäi tummaa kalustelakkaa, joten auringossa työpäivän päälle hioin ovet, kannen, kyljet ja sipaisin kahdesti lakalla.

jumaliste on komea! sisään hissasin sen äsken yksikseen. kovin on hyllyt huonot, mutta paperit niille. ja hyllynreunuspitsiä mielessä ajattelin myös.

kaapilla on Tehtävä. se kätkeköön sisäänsä sukuaarteitani. pöytähopeita, pellavaliinoja, mamman itse kankaaksi kutoman kaitaliinan, munkinvyökuvioidun. itse asiassa juuri jokuset astiat ja liinat ovat olleet turhan huolettomalla säilytyksellä ihan näihin asti. IHANAA saada niille arvoisensa kätkö.

Viime talvi oli aika kamala.
syksyllä siunattiin isän äiti, kevään korvalla äidin äiti.
minulla ei ole enää isovanhempia.

mammojen aarteet tarvitsevat nyt enemmän kuin koskaan ennen sen sijansa. koska ne ovat kaikki, mitä muistojen lisäksi on. kumpikin teki käsitöitä, ihana kun niitä nimenomaisia itse tekemiään on saanut (jo heiltä, ja osaksi jälkeensä) aarteikseen.

kaappi tulee varmaan ajelehtimaan tähän muutoinkin tummanpuiseen kamariini, vaikka sisällöltään olisikin hyvä säilyttää kyökin tai eteisen puolella. sen verran kookas kuitenkin, ettei ole sijaa osoittaa sieltä.

Hankkeita on pihassa kasvien ja puupinojen muodossa. tietysti paljon muutakin… tuntuu, että elämässä on aina paljon, ja liikaa.

Talvessa odotan suksille pääsyä. ostin uudet (edellisiä kilpasuksia ostettiin kai kaksi vuosikymmentä sitten?!) viime keväänä, osallistuin laturetkellekin, ja nyt haluan hiihtää tulevana talvena entistä enemmän.

Sienet ovat taas huumaamassa jokasyksyiseen tapaan, ja mustikat maistuvat erityisen maukkailta. Toivottavasti ennätän koota niitä hieman korjuunkin.

Saman Rakkaan kanssa jatkamme, toistaiseksi yhä erillään asuen. enemmästä on ollut puhe… olen vaan nyt kovin hidas liikkeissäni. mutta koska hentoisesti toivon vielä lasta, noiden ratkaisuiden aika lie kyllä aika pian?

Toivon niin lukijain kuin omaan elämään hiljaista vahvuutta, voimaa, levollisuutta. sellaisella saa paljon aikaan, sellaisen keskellä ei pelkää.

Sunnuntaiyönä koettelen puolisokokelasta vehkaamalla, pärskimällä ja kurnuttamalla, näppärää kyllä joidenkin yksityisten lääkäriasemien nettivarausmahdollisuudet! neljältä yöllä kun varaa niin kasilta pääsee jo syyniin.
Apteekin kautta taas, myrkyt toisiksi. pitäisi pysyä taas vain aloillaan.

Koiruuden kanssa karkasin paljon puettuna hetkeksi metsään, pakko sen auki on välillä päästä. katselimme suppiksia nousevan vaikka vielä kovin pieniä olivatkin.

Lankoja, vaatepinoja, pipoja.
Kutinaa, ärtymystä, pölyä.
Jymps, jymps ja vaihtoaskel,
sydän oikkuilee muun kiusan lisänä.
Vai juuri siksi?

Koko viikko tätä, ja elo kuin hidastefilmissä. Plaah, niin plaah.

Kirjastosta löytyi sattumalta kotiin lainattavaksi Lieksa! – elokuva, johon musiikki oli tehty, ja josta video osin on.
Pidin aivan hyvänä, mutta minä en mikään kriitikko ole, harvoin kun mitään edes katson.
Ajatuksia herätti, ja jollain lailla sain uskoa siihen, että voin valita elämää hieman toisin, uskoa tavallani.
Pitää vanhoista kiinni, nähdä mitä haluan.
Niin kauan kuin omalaatuinen katsomus ei ketään satuta, ei se väärinkään ole.
Ja joskus saa olla rohkea.

letka tiiliä, vahvat käsivarret, omani, rakkaani.
bling-bling ja pinkki lanka,
korilankahyllyköt ja vaatehuoneen raivaus.
Suhaan monenmoisten keskiössä.
Itsestäni oli pakko säästää, metsästyskurssi unohtaa tältä vuotta.

Jos nyt selviäisi vaikka ne hautajaiset järjissään, rauhoittuisi…
Mies sanoo: Kaikelle on aikansa ja tämän aika ja paikka on tässä. Niin kai sitten.

Viikonloppuna on hautajaiskukkiinkin siteeratun vuoro. Hautajaisten jälkeen, ihan vaan keskenäni.

En voi sanoa olleeni vuosiin todella elämässä kiinni, edes oikeastaan halunneeni elää. Elää räpiköity on, jonkin isomman intohimon puuttuessa kaiken aikaa.
Tänään on toisin -  Haluan Elää.

Haluan tämän elämän, lukitsen vastaukset, pysyn tässä.
Hypin kalliolla, leikattu polvi kantaa.
Ympärillä ne, todellakin NE, jotka todella haluan.
Jotka haluavat minut.
Herään elokuisena yönä laavussa, vahva käsi omassani, koiran uniraskas hengitys kuuluu vieressämme. Elämä on sametinpurppuraa mustaherukkasoppaa, tässä on hyvä, olen onnellinen, nukahdan takaisin.
Joskus viime keväänä taisin kömpiä sunnuntaiaamuna varhain metsään Sudenturkkinen rinnallani ja jonnekin kauas karkasi ajatus, että näitä hetkiä nimenomaan haluaisin jakaa.

Ja tänään jaan, ihan hirmuisen onnellisena. Siksi osaan arvostaakin.
Vuosi sitten, kun kaikki käsissäni alkoi rapistua, pelkäsin… En halunnut muutoksia, uusia ihmisiä, oikeastaan mitään.
Tutusta ihmisestä sainkin kumppanin, johon jopa saatoin lähtökohtaisesti luottaa. Varsin pian olimme tosissamme ja tässä edelleen. Jos taas voisi toivoa, toivoisin, että pysymme päätöksessämme elää toistemme kanssa, silloinkin kun se työläintä on. Kahdesta lujatahtoisesta toivoisi tahtoa löytyvän jo, elämän kaikkien kolhimusten jälkeen.
Kaipa ihminen syvällä on aina hivenen optimisti? Että kerran vielä, taaskin… luottaa, uskoa itseen ja toiseen…

Nyt vietämme jokusta sairaslomapäivää. Nuorempi neito korvatulehdus-kuume-yskä-infektioastmailu, mulla jälkiväsyä, huolta ja oloja, sillä viime torstaista lähtien ollut rytmihäiriöitä. Vähän mietityttää että tällainenkin tässä piti nyt elämänkumppaniksi saada, pahempi polvi kun jo reerattiin. Ehkä tämä menee ohi, ainakin lauhtumaan päin nyt ollut.  Isomman sairaalan paprut ehti tänne tänään, ja oma lääkäri jatkaa ihmettelyä kanssani keskiviikkona……
Veikalla samaa oli lapsena, isoisälläni koko sen ajan ja rajuhkona oikein, kun häntä tunsin. Itselleni oli ihan eka kerta tässä muodossa, yhdistettynä putoavaan pulssiin… Vääjäämättä huolestuttaa

Tämä kesä on tuonut jotain uutta elämään.
ILON.
VÄLITTÄMISEN.
VAHVISTUMISEN.
Kokonaisen Rakkaan Ihmisen.

Toki minä pelkään, ajoittain kuin eläin.
Herään öisin ja uskon tukehtuvani huoliini, liian raskaaseen rekeen, pelkään hylätyksi tulemista ja kaikkea elämässä.

Tärkeänä oleminen on ihanaa, ja se on ihanaa miten joku on minulle Tärkeä.

En muista montaakaan tällaista tunnetta, joita olen viimeviikkoina läpikäynyt. Miten kauas huoli voikaan häätää ilon ihmisestä. Ja miten piinaavaksi huoli tulla, kun se iholle jokaisena päivänä lasketaan tulenpolttavan kuumana.
Minulla on unelmia. Ihan pieniä. Ja sähköttömiä. Ja sellaisia joihin liittyy vahvat kädet ja aamuisin suukottaminen otsalle.
Hän tietää, että pidän erityisesti siitä, siksi muistaa niin tehdä silloin kun sitä tarvitsen.
Muistan samalla lapseni, ihan vauvana sylissä; nostan kainaloista ja suukotan mielessä pehmeää otsaa.
Se on aikuistenkin kesken muuta kuin intohimoa, se on rakkautta ja välittämistä.
Tytär sanoi Rakkaasta kauniita asioita, ja hän oli ihan otettu. Tämä on ollut vahvuudeksi jokaiselle.
Paitsi omani, niin sen meillä vierailevan kolmannen hän on halunnut elämäänsä, ja hykertelee miten hyvin jokainen lapsistakin on hänet ottanut. Jos on Jumalia, niin antakaa tämän tulla todeksi. Pysyä totena. Helppoa elämää en pyydä, mutta muutuvaa ympärilläni en enää jaksa.

Haluaisin syksyn lammikoiden pinnasta peilata ehjempää itseäni.

Lapset uivat iltasella, minä vaelsin hiekkarantaan varpaankuvia.
Sen alle olin vienyt peurani ja hirveni jatkojalostukseen.
En yksin vaan hyvässä seurassa, ja hyviin käsiin. Kuun päästä myös omiin käsiin, tai tuohon vasempaan sitä ajattelin raaputeltavan…
Miten onnellinen olin niistä suudelmista, kuuman auringon alla… Miten onnellinen olinkaan kotiin ajaessa.

Nyt illalla menen hiljaa hykerrellen uneen. Kuulin Onnellisia Uutisia samasta perheestä kaksin kappalein, kyllä on kyyneleet silmissä.

Olisipa loman alku edes näin tehokasta mitä tänäpäinen, sillä näiden haihattelujen lisäksi saatiin aikaiseksi vähän kaikkea

Olen suhannut asioita, mutta väliin myös vain maannut nahkasohvalla. Polvien alla jäätä. Ne eivät enää haluaisi yhtään kulkea mukanani. Vein ne silti tänään kaupunkiin ja eilen metsään.
jonkinlainen tuho niille oli viime viikonloppuinen puusavotta.

Korvasienisaaliit ovat täyttäneet talon, Niin Minua. Kuivina, pakasteessa ryöpättyinä, kaikissa ihanissa muodoissaan.

Piirrän ihoon sen mistä olen kauan haaveillut, se on palkinto kolmen viikon päästä tehtävän keskussairaalaoperaation päälle. Palkinto minulle, itseltäni. Ihmeen tärkeäksi tullut ihminen jeesii ja kannustaa, soittaa puolestani puhelut.
Olen onnellinen aamuviesteistään “Jaksuja sinne töihin!”, läsnäolosta ja välittämisestä. Siitä miten hän näkee auringon ja hihkaisee ilman kauneutta ja samaan hengenvetoon muistuttaa miten ilma suo mahdollisuuden mettäänmenooni, asiaan jonka puutetta nyyhkin edellisenä iltana.
Olen minäkin hänestä ylpeä, että on skarpannut hieman erinäisissä asioissa.

Olen ihan kipeä lomanodotuksesta. Lasken aamuja, mieli seilaa suunnitelmia.

Viikonloppuna meillä on nyt sitten ensimmäistä kertaa yksi lapsi lisää, toivottavasti pärjäämme, viihdymme ja jokainen saamme jotakin.  Kuopukseni odottaa kovasti!
Tutkimukset vuosia jälkeenpäin ovat kertoneet tukiperheen ja sieltä saamansa läsnäolon auttaneen lasta olennaisesti elämässä.
Minä halusin tämän lapsen, hän on toivottu ja toivotumpikin kuin muut meillä. Pakkohan tähän ei ollut lähteä.

Olkoon onnen voimatuuli viimeaikain hankkeidemme takana. Elämästä voisi tulla vielä hyvää, vahvaa, onnekasta. Kokonaista!

On tapahtunut hyvää, jalka tapaa pohjaa, kyllä tämä elämä tästä vielä kantaa.
Askareiden keskiön epätoivo olikin jo hetken nielaista minut haukkaamatta.

Töiden jälkeen istuin auringossa. Lapset makaavat trampoliinilla, elämä pysähtyy ja hengitän sitä. Iho paahtuu ja vahvenee.

Töissä sen sijaan oli koko helvetti valloillaan, ainakin itse sain kynsille toistuvasti, askareesta toiseen. Muistan työtoverin viisautta; “Älä menetä epätoivoasi!”

Aamulla heräsin varhain. Olin töissäkin ajoissa.

Huomisesta tulee ihan erilainen päivä.

Ei ulkoa tulleita syitä, ei uhattuja asioita.
Joskus vaan pelottaa peili
katseet.

Unelmat etenkin.

Portin takaa alkaa polku,
muistan aikaa, jolloin siitä vain sukelsin.
Nyt saatan katsoa kauankin,
empiä…
Alavatsan juilinta kertoo hiljaa ehkä peloille syyn.
Tuppaa mörköjä kömpimään nurkkiin aina muutamana iltana kuusta.
Tämän päivän mielen muistitauluun kiinnitin kuitenkin lapun:
“Pidä itsestäsi huolta, kuule itseäsi!”